Indonesia, Gili Meno 29.2. – 6.3.2012
Ei koppimopoja, ei moottoroituja fillarihärvelivirityksiä eikä muitakaan älyttömiä tukutukukeksintöjä. Ei turisteja eikä niihin liittyvää krääsänmyyntihömpötystä. Ei matkamyyjiä tyrkyttämässä päiväretkimatkaansa kivikasoille, joille on keksitty jokin historiallinen höpöhöpöselkkaus. Ei ravintoloita, joilla on aina joulu valoista päätellen. Olimme saapuneet Gili Meno -saarelle, jossa ei ollut tietokaan menosta. Löysimme rannalta pikkuruisen bungalowin, jonka pihaan viritimme hammokit. Sari testasi uutukaista riippumattoa pyörähtäen näyttävästi vaakavoltilla rantahietikkoon. Siis pohjilla aivan liian vähän riippumattoharjoitusta. No, päätettiin harjoitella sitten oikein urakalla.
Seitsemän päivää meni monotonisella päivärytmillä: aamulenkki saaren ympäri, kitaransoittoa ja päivän pääharjoituksena löyhää hengaamista hammokissa. Meren kohinaa ja tuulen suhinaa. Det var det.
