Orankiadoptio!

Malesia, Borneon saari, Sandakan ja Sepilok 1.-5.2.2012

Saimme nauttia bussin muropakettikajareista sadalla desibelillä tykitetyn Modern Talkingin siivittäminä viisi viihdyttävää tuntia aasialaisessa pomppubussissa päästäksemme Sandakaniin tai oikeastaan melkein Sandakaniin. Bussi nimittäin tiputti meidät paikallisen motarin varrelle, jossa notkui muutama pokaa hamuileva taksikuski. Ilta oli jo kohtalaisen pitkällä, joten olisi ollut helppoa ottaa mukisematta taksi ja suunnata Sandakanin keskustaan. Emme kuitenkaan langenneet ensihintoihin, vaan jaksoimme kävellä pari sataa metriä takaisin päätielle ja saimme lennosta taksin puoleen hintaan. Jotain tässä matkatessa on opittu.

Kyselimme taksikuskilta ylimalkaisesti hotellisuosituksia. Speksit eivät menneet ihan perille, sillä hän kyyditsi meidät ensiksi viiden tähden hotellin pihalle, jossa laukkumiehet alkoivat kiivaasti repiä pakaasejamme autosta. Kysäisimme respasta hinnat ja soljuimme vähin äänin takaisin taksin takapenkille. Ystävällinen kuski käytti meidät muutamalla hotellilla, jonka jälkeen päätimme vain jäädä keskustassa pois ja jatkaa etsintää jalkaisin. Löysimmekin kohtalaisen nopeasti mukiinmenevän hotellin rannan kupeesta puolen yön korvilla.

Sandakan on lähinnä rähjäinen jengiä täyteen tungettu perusankea kaupunki. Syy kaupunkivisiitille oli jälleen golf sekä vierailu orankien kuntoutuskeskuksessa Sepilokissa. Vietimme Sandakanissa vain muutaman päivän parannellen ankkakoipiamme ja Hilloa, joka sairasti jälleen jotain kylpyhuoneravintolaperäistä pöpötautia.

Hillon levätessä Sari teki kadulla tuttavuutta paikallisiin ja hoiteli juoksevia asioita. Yhtenä aamuna Sari kolusi pankkeja löytääkseen juuri sen oikean, jonka automaatti sattuisi hyväksymään kansainvälisen luottokortin. Oikean pankin löydyttyä oli sen pihalla järjetön hässäkkä – parisataa vanhusta ryysäili ja töni toisiansa kohti äijää, joka kiivaasti touhusi kaikkien keskellä. Kyseessä oli paikallinen eläkerahan jakotilaisuus. Borneon hallinto jakaa joitakin kertoja vuodessa tietyn iän saavuttaneille riihikuivaa rahaa. Mr. Fortuna jakoi tungoksen keskellä 50 ensimmäiselle muutaman sadan euron arvoisen lipukkeen, jolla sai lunastaa käkyn pankkitiskiltä. Tässä eläkerahajakotsydeemissä saattaa kyllä heikoimmat hävitä.

Hillon parannuttua kohtalaiseen kuosiin säntäsimme Sandakanin golfkentälle. Kentällä sattui jälleen kaikennäköistä ja kentältä lähtö takaisin hotellille oli niistä varmasti näyttävin. Emme nimittäin päässeet ihan ensimmäisellä yrittämällä portista ulos, vaan jäimme vartian haaviin. Emme olleet kuulemma maksaneet jotakin uima-allas maksua. Meillä oli taas aikaa, joten nostimme asiasta pienen härdellin ihan vaan huviksemme (kts. golfblogi).

Hässäkän jälkeen otimme paikallisen bus minin takaisin kaupunkiin. Bus mini on oikeastaan aika kätevä systeemi. Järjestelmän ytimen muodostaa kohtalaisen suuri joukko pakettiautoja, joissa on kymmenkunta istumapaikkaa. Autot kulkevat tiettyjä etuikkunaan pahviin kirjoitettujen pisteiden kautta, mutta aikatauluja ei ole. Bussin voi vinkata mistä vaan ja kuskille heitetään korvaukseksi joku pikkuraha, tyyliin 10 senttiä. Systeemi oli meidän näkökulmasta alkeellinen, mutta olihan se hitto vie todella toimiva.

Seuraavana päivänä pääsimmekin varsinaisen asian äärelle eli suuntasimme paikallisbussilla parin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Sepilokiin, joka on syystä tai toisesta orvoksi jääneiden ja löydettyjen orankien kuntoutuskeskus. Orankit ovat uhanalaisia apinoita, ja niiden suurin uhka Borneolla on yhä laajenevat palmuöljyplantaasit.

apinat

Ennen syöksymistä orankien sekaan majoituimme viidakkokämppäämme, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen kiva. Turistit pääsevät seuraamaan orankien puuhasteluja kaksi kertaa päivässä järjestettävinä ruokinta-aikoina. Sepilokin alueella on kymmeniä orankeja, jotka on tuotu eri paikoista keskukseen toipumaan ja kuntoutumaan ennen vapauttamistaan takaisin luontoon.

Orankit ovat arkoja otuksia, ja mölyävä turistilauma voi helposti pelottaa ne ruokintapaikoilta pois. Onneksemmme aamuruokinta suijui hyvin ja ihmiset osasivat jokseenkin käyttäytyä toivotusti, ja saimme seurailla noin tunnin verran niiden ruokailutouhuja. Iltapäiväruokintaan puolestaan sattui joukko kiljuvia stibluja ja pari äänekästä jenkkimoukkaa, jotka pilasivat kokemuksen tyystin, sillä orankit eivät uskaltautuneet ruokintalavoille.

Sepilok vei siinä määrin sydämemme, että päädyimme adoptoimaan kahden vuoden ikäisen Lumiyad-orankivauvan tai oikeammin sanottuna rahoittamaan vuosittain Lumiyadin kuntoutusta. Paikallinen maanviljelijä oli löytänyt orankivauvan vuolaasti virtaavasta joesta puunrunoon tarrautuneena. Lumiyadin äitiä ei koskaan löytynyt, lieneekö hukkunut (orankit eivät osaa uida tosin kuin muut apinat) vai salametsästetty. Löydetyt orvot orankivauvat voivat päätyä helposti häkkiin maalla asuvien lemmikeiksi, mutta tässä tapauksessa kyseinen jyväjemmari oli osoittanut syvää valveutuneisuutta ja toimitti hätääntyneen ja nälissään olleen orankivauvan Sepilokiin. Niin se sai nimekseen Lumiyad, joka tarkoittaa tulvaa.

Orankien kuntoutus kestää tyypillisesti vähintään viisi vuotta ennen kuin niillä on riittävät perustaidot elää jälleen vapaana luonnossa. Me saamme tästä lähtien pari kertaa vuodessa raportin kuvineen Lumiyadin kehityksestä.

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.