Niin rauhaisaa ja lunkia että

Laos, Vientiane 17.12. – 20.12.2011

Suora lento Ho Chi Minhista Laosin pääkaupunkiin Vientianeen ei ollutkaan luotisuora, sillä yllätykseksemme pudottelimme yhden välilaskun verran Pakseen. Pysähdyksen pääteemana oli kaiketi sisääntulomuodollisuuksien hoitaminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, koska pienen pieni ropellikone eikä ohut matkustajapotti välilaskusta muuksi muuttunut.

Paksessa viisumien jonottelu tökki orastavasti, kun itsevarmat kanukit yrittivät maksaa oleskelulupiaan sinnikkäästi omalla valuutallaan. Neuvonpidon ja käsien levittelyn myötä he lopulta pystyivät kuittaamaan visat kanadalaisilla doltsuilla ilmeisen heikolla vaihtokurssilla. Samaan aikaan rajamiehet hoputtivat jonon viimeisiä eli meitä jo takaisin koneeseen, vaikka luulimme heidän kyllä tajunneen ketkä leimaprosessissa oikein kapuloi. Sari onnistui lumoamaan viiden dollarin alennuksen viisumistaan, yeah!

Palattuamme takaisin lentsikaan aloimme päivitetyn lentolipun mukaisesti tähyillä uusia istumapaikkojamme riviltä 35, mutta rakkineessa ei ollut lähellekään niin paljon rivejä, joten ankkuroiduimme luonnollisesti parhaille vapaille mestoille eli ykkösrivin paalupaikoille. Tunteroisen jälkeen himmeli liu’utteli kumiset räpylänsä Vientianen piskuiselle kentälle myöhään lauantai-iltana.

Koneen portaiden ylätasanteella koettu ensireaktio oli, että täällähän on pirun kylmä! Noin +20 astetta merkitsee nimittäin trooppiseen lehmänhenkeen tottuneelle travellerille rajua kropan tärinää ja vavahtelua kohti vääjäämätöntä hypotermiaa, ellei auringon hellimää kehoa verhota välittömästi täyspitkään päällysvaatekertaan ja läpyköitä korvata tennareilla. Onneksi kenttä sijaitsi ihan keskustan kupeessa ja pääsimme ennakkoon ilmoitetulla kiinteähintaisella lentokenttäpirssillä metsästämään keskustasta kelvollista yösijaa.

Ensimmäisenä aamuna nautiskelimme hotellihuoneessa uuden maan kunniaksi oikein suomalaiset Presidentti-kahvit, olihan tuliaisia vielä jäljellä. Aamukahveilla sikisi ajatus pyörien vuokraamisesta. Saimmekin fillarit allemme euron kokopäivähintaan. Ajeltiin auringon läiskeessä hissukseen ja päämäärättömästi. Päädyimme katsomaan mm. Pha That Luangin kultainen temppeli ja Patuxai-voitonportin. Otettiin aivan liian paljon valokuvia.

Heti ensihetkistä tajusimme, että Laos on poikkeuksellisen mahtava maa. Pääkaupungissa Vientianessa on noin 700 000 asukasta, mikä ei tunnu eikä näy katukuvassa. Paikat on siistitty, eikä jokaisessa kadun kulmassa ole roskakasoja tai kamalaa löyhkää. Meno on rauhallista ja lunkia – munkit vaeltelevat kiireettömästi kaduilla ja temppeleitä tuntuu myös olevan joka nurkassa. Ei ole tuktukien tyrkyttäjiä, ylisitkeitä kaupustelijoita tai muitakaan omaa onneaan onkivia heloumiehiä. Kukaan ei ole luullut meitä venäläisiksi. Itse asiassa kukaan ei ole tullut kyselemään, mistä ollaan ja kauan viivytään. Olemme saaneet olla aivan rauhassa, jopa kaupoissa. Aivan mahtavaa! Edellä mainittuja kulttuurishokin tunnusmerkit aukottomasti täyttäviä asioita aloimme olla jo hetkittäin korvat yläreunoja myöten täynnä. Ymmärsimme, että LPDR (=Lao Peoples Democratic Republic) tarkoittaa selvästi myös “Lao People Don’t Rush”.

Toisena päivänä yritimme päästä golfaamaan, sillä tiesimme kaupungin laitamilla lymyävän parikin hyvää golfkenttää. Otimme jo aamuseiskalta vuokramopedin alle ja suuntasimme kirvakassa aamuhileessä noin 15 kilometriä kohti ensimmäistä kenttää vain todetaksemme sen olevan juurikin maanantaisin suljettuna! Jurppi isosti. Laihaksi lohdutukseksi poikkesimme katsomaan samalla suunnalla Laosin ja Thaimaan välille rakennettua Ystävyydensiltaa, joka on pitkälti rahoitettu ulkopuolisella länsituella.

Meillä oli mukana Karin aivokuoreen tallennetut ylimalkaiset ajo-ohjeet toiselle kentälle, joka sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä jokseenkin kaupungin toisella laidalla. Matka oli niin pitkä, että Hillon pehmusteeton kypärä alkoi kalvaa ja painaa päänahkaa häiritsevän paljon. Yhdessä tuumin katsoimme parhaaksi ottaa Niksi-Pirkka-aseet käyttöön ja asentaa sinne topatut Sarin bikinin yläosat. Helpotti.

Toisenkaan kentän kohdalla ei toteutus mennyt ihan puikkoihin, koska kentällä kävi maksuvälineenä vain käteinen, jota meillä ei ollut tietenkään riittävästi matkassa (tai olisi ollut, ellei neiti Meriluoto olisi törsännyt niitä ostamalla ensimmäiseltä klubilta golfpaitaa…). Lähin pankkiautomaatti oli kaupungissa, joten pettyneinä mailat koipien välissä ajelimme hiljalleen kaikki pitkät kilometrit vaitonaisina takaisin kämpille.

Vientianesta meille jäi mieleen kuulaan ilman, Mekong-joen ja lukemattomien temppelien höystämät kauniit kaupunkimaisemat. Lisäksi Vientiane oli ensimmäinen paikka, missä huomasimme paikallisten urheilevan ja liikkuvan vapaa-ajallaan. Lokaalit nostivat sykettä pääasiassa lenkkeillen ja joen rannassa vedettyjen zumbahenkisten jumppien muodossa. Ihan ilman urheilua ei poikkeuksellisesti meidänkään visiittimme jäänyt, sillä vedimme nollagolfpäivän päätteeksi kunnon hikilenkit joen rannassa. Ja palautukseen tietty pari törppoä mainiota makuhermoja syleilevää Beer Laoa. Molemmille, molempiin käsiin.