Miten rajanylityksestä voi tulla pari sivua tekstiä

Kambodza, Poi Pet 25.-26.11.2011

Taikamaan ylemmän keskiluokan pakettimatkailu hamuili loppuaan ja meidän oli aika jatkaa meille niin tutulla tyylillä eli erittäin lyhyillä suunnitteluvaloilla maan ja ilmanympärimatkaamme. Otimme litteäksi taitellun karttapallomme esiin värkätäksemme jonkinnäköistä matkaplännäilyä muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin.

Sari oli tässä vaiheessa hengaillut jo viikon luvatta maassa, joten oli varsin luontevaa heilahtaa rajan yli mahdollisimman suoraviivaista ja nopeaa reittiä. Valitsimme targetiksi Kambodzan puolella sijaitsevan Poi Petin raja-aseman, josta voisimme seuraavaksi alkaa vaikkapa Kambodzan, Vietnamin ja Laosin kiertelyn. Siinä se normaalilla tarkkuudella tehty suunnitelma sitten olikin toteutusta vaille valmiina.

Oli aika selvittää, kuinka pääsisimme Poi Petin raja-asemalle. Netin voi näissä hommissa unohtaa täysin, sillä tieto on pääsääntöisesti hapantunutta, sekavaa ja ainakin äärimmäisen epäilyttävää ja pelkästään lisäkysymyksiä herättävää. Kokemuksemme mukaan näillä suunnilla on tehokkainta pörhältää matkatoimistokojuille kuuhoilemaan ja esittää mahdollisimman yksinkertaisia ja mieluiten avoimia kysymyksiä. Kannattaa keräillä useita mielipiteitä, sillä ensimmäiseen ei voi luottaa aivan sukkana ja todennäköisesti jo heti toinen vastaus on tyystin erilainen. Sehän johtaa väistämättäkin kolmannen vastauksen metsästämiseen. Näistä sitten harsitaan kasaan suhteellinen totuus.

Läksimme bussilippujahtiin ja tälläkin kertaa saimme vastauksia laidasta laitaan. Kummastelimme, miten paikallisilla ei ole tuon taivaallista tietoa busseista tai muistakaan kulkuvälineistä yhtikäs mihinkään. Jopa bussiaseman sijainti on ylitsepääsemättömän vaikea kysymys. Karttaakaan ei kannata vilautella, sillä useimmille täkäläisille kartanluku on täyttä hepreaa. Mehän osaamme onneksi vielä etsiä bussiaseman itse kartalta. Se on sitten eri asia, kuinka tarkasti kannattaa luottaa semaattisiin turistikarttoihin, joista puuttuvat mittakaavat, pohjoisnuolet ja joissa kansallispuistoa markkeeraava apinankuva on yhtä suuri kuin puolet maakunnasta.

Pattiksen matkamyyjät olivat oikein innokkaita myymään Kambodzan viisumeita suolattuun hintaan. Emme kuitenkaan halunneet tulla heti kusetetuksi, vaan päätimme ostaa ne rajalta oikealla hinnalla ja keskittyä kyydin hankintaan. Netistäkin olisi yllättäen saanut Kambodzaan e-viisumin, mutta meiltä puuttui sähköisessä formaatissa oleva passikuva. Selvityskierroksemme oli vaatinut jo muutamatkin GT:t ja parit bilismatsit, joten haahuilimme hotellia kohti. Matkalla poikkesimme vielä kauppaan, jossa oli mahdollisuus teettää karderoobin pukuarsenaalia uusiksi ja ostaa siinä sivussa matkoja. Voisi sanoa, että kohtuullisen erikoinen liikeideayhdistelmä. Hyvää englantia taitanut ja muutenkin luotettavalta vaikuttanut myyjä neuvoi meitä menemään moottoritien varressa sijaitsevan paikallisen Cittarin nurkille kyselemään bussilippuja jostakin kojusta.

Niin hullulta kun se kuulostikin, niin päätimme kokeilla tätä oljenkortta. Pyysimme taksikuskia pysähtymään hypermarketin nurkalla. Kyselimme suuntimaa muutamalta kadunkulkijalta ja päädyimme jokseenkin epämääräiseen autotalliin, jossa notkui neljä heeboa. Mutta jo hetken kuluttua ostimme hyvin huokeat liput seuraavan päivän kello 10 bussiin Kambodzan Poi Petin suuntaan.

Seuraavan aamun vietimmekin rattoisasti autotallin lattialla blokia kirjoitellen, sillä eihän se bussi tietenkään kymmeneltä lähtenyt. Aikataulua oli vissiin muuttunut yöllä tai jotain. Muutaman tunnin odottelun jälkeen sullouduimme kamoinemme ûbervanhan minivanin takapenkille ja onnelliset etupenkkiläiset saivat golfmailamme syliinsä. Vani oli viimeistä kärpästä myöden täyteen ahdettu. Ilmastoimattomassa minibussissa oli tunnelma katossa, kun kuski kaahasi mielipuolisesti huonokuntoisia teitä. Siinä pikkuautot ja isommatkin autot olivat vaan tiellä, kun kurvailimme kaikkien ohi. Välillä matkaajia jäi pois vastineeksi tuplamäärä tuli sisään. Seisomapaikatkin menivät kuumille kiville. Lämpötila kohosi kohoamistaan. Matka oli niin jännittävä, että yritimme turvautua muutamaan relaksoivaan oluseen huoltoasemalla, mutta vain Fantaan oli tyytyminen.

Saavuimme perille jonnekin ja tavaramme nostettiin kadulle. Raja-asemaa ei näkynyt missään ja perinteiseen tapaan kimppuumme hyökkäsi mitä ihmeellisimpiä kulkuneuvokaupustelijoita. Otimme käpälät alle ja hakeuduimme omaan rauhaan hetkeksi tuumailemaan. Saimme selville, että rajalle on noin kilometrin verran matkaa. Ei se bussi sitten voinut ihan perille asti viedä… No ei siinä sitten ketään, otimme ylihintaisen tuktukin rajalle, jossa seurasimme ihmisvirtaa ja pääsimme vihdoin itsekin passintarkastukseen. Passintarkastuksessa Sari sai pulittaa jo tiedossa olleet 3500 bahtia sakkoa eli reippaat 100 euroa viikon laittomasta oleilusta maassa.

Rajanylitys onnistui yllättävän kivuttomasti, sillä osasimme välttää klassiset viisumikusetukset Thaimaan puolella ja saimme listahintaiset 30 päivän viisumin Kambodiaan.

Ensituntuma Kambodzaan ei rajoittunut pelkästään oikeanpuoleisen liikenteen fiilistelyyn, sillä Poi Petin katukuva oli hajuineen jokseenkin karmaiseva. Rajalta valui tavaraa pienemmissä ja isommissa pakettikuljetuksissa. Roinaa tuli vähän sinnepäin pakatuista ei ollenkaan pakattuihin. Tienposket pullistelivat roskia torakoineen. Meininki oli muutenkin eri sekavaa. Sari tasapainoili jo vahvasti epämukavuusalueellaan etsien ihmisvilinästä vastausta, miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti rähjäiseltä raja-asemalta 150 kilometrin päähän Siem Reapiin. Hillo puolestaan selviytyi noin viisi metriä rajan yli ensimmäiselle kojulle ja asettui putiikin viereen jakkaralle siemailemaan autuaan tyytyväisenä Angor-olutta.

Selvisi, ettemme selviäisi saman päivän aikana enää julkisilla Siem Reapiin. Niinpä tallustelimme tienposkea kohti hotellia, kun meidät ohitti nelihenkinen perhe skootterilla. Isukki oli puikoissa pidellen nuorempaa tytärtä sylissään. Perheen äippä puolestaan istuskeli takana pidellen hyvin pientä nyyttiä. Arvelimme stiblun olevan alle kuukauden vanha. Matkanteko oli sinänsä täkäläisittäin normaalia perhematkailua mopolla, mutta kaiken tämän turvattomuuden kukkuraksi äiti piteli tiputuspussia käsin ylhäällä ja pussista johtavat letkut kiemurtelivat nyytin sisälle.

Illalla käväisimme poimimassa kadun kojusta ”lounas-päivällinen-illallinen” yhdistelmän kera parin kaljan. Sarinkin oluenjuontiopinnot ovat siis jo niin pitkällä! Iltakävelyn antina selvisi, että maassa toimitaan kolmella eri valuutalla: jenkkidollarit on se vähiten edullisin maksutapa, Thaimaan bahtit käyvät joissain paikoissa ja maan oma roskavaluutta eli realit on käypää tavaraa kaikkialla. ATM:stä saimme kuitenkin vain dollareita.

Virouch-hotelli oli hiljainen kuin Raksilan jäähalli, joten respassa palveleva kundi käytti näkemämme mukaan ajan tehokkaasti kauneutensa hoitoon. Viiksikarvojen harvennus hoitui kätevästi peilin ja pinsettien avulla. Toiminta ei ole mitenkään harvinainen näky Aasiassa. Olemme nähneet jo useita vastaavia tapauksia, joissa herrat hoitelevat kauneuttaan yleensä moponsa selässä sivupeilin avulla. Toivottavasti Hillo ei tuo tapaa tuliaisena kotiin…

Aamulla hyppäsimme minibussiin, joka kuljetti meidät reilusti keskellä ei-mitään sijaitsevalle kansalliselle bussiasemalle. Ostimme bussiliput bussiin, jonka oli määrä lähteä Siem Reapiin heti kun 10 henkeä on kasassa. Sehän jäi tietenkin sitten meidän tehtäväksi haalia ne kymmenen naamaa kasaan! Kyselimme järjestäen kaikilta asemalle saapuvilta turisteilta seuraksemme minibussiin, mutta useat olivat liikenteessä neljän hengen poppoolla ja ottivat luonnollisesti oman taksin. Viiden tunnin hengailun jälkeen saimme vihdoin minivanimme täyteen ja pääsimme matkaan!

360 Replies to “Miten rajanylityksestä voi tulla pari sivua tekstiä”

  1. Ah, tulee muistot mieleen :). Meidät vietiin Thaimaan puolella bussiasemalta tuktukilla raja-aseman sijaan talolle, jossa yrittivät kaupata niitä samaisia viisumeita. Ja kehtasi kuski vielä väittää, että rajalla ollaan, vaikka kyseltiin että missäs ne muut rajanylittäjät on, kun täällähän pitäisi olla ruuhka-aika… “Ne on menny jo”. Jep, kumma juttu että siellä näkyi vain hämmentyineitä ulkomaalaisia.
    Poipetin puolella lyöttäydyttiin jo rajanylitysprosessin keskivaiheilla yhteen 6 hengen jenkkiporukan kanssa, ja otettiin kimpassa kaksi taksia SR:iin, ts 2 paikallista tyyppiä lähti meitä kuskaamaan autoillaan pimenevää iltaa vasten kohti temppelikaupunkia. No, kävihän siinä matkan varrella mielessä, että ne kuskithan nyt voi oikeestaan ajaa meidät ihan mihin vaan ja ryöstää vaikka vaatteet päältä, mutta perille päästiin :D.

    Vitsi että on ikävä reissaamista!

Leave a Reply

Your email address will not be published.