Thaimaa, Phuket, Kata beach 5.-10.11.2011
Langkawilta lipunut lautta köytettiin Thaimaan puolella sijaitsevan Satunin laituriin illan jo hämärtyessä. Meihin takertui kärpäspaperin lailla muutamassa hetkessä monen monta ylen ystävällistä hemmoa matkalaukkukärryillä varustettuina ja ilman. Emme kuitenkaan lähteneet perusturistikolehtiin, vaan jaksoimme kantaa ihan itse tavaramme kaikki sata metriä Satunin pikkuruiseen terminaaliin.
Hihoihin tarttui silti pari sangen nohevaa herrasmiestä, jotka ojensivat meille maahantulolomakkeet valmiiksi. Olisimme voineet kuvitella heidät maahantulorutiineja nopeuttaviksi rajavirkailijoiksi, mutta tennarit ja flanellipaidat paljastivat samoin tein kundit piinkoviksi heloumistermiehiksi. Teilasimme suvereenisti heidän kärkkäät bussilippujen myyntiyritykset suunnataksemme ihan aidolle lippuluukulle. Emme tosin olleet tällä(kään) kertaa selvitelleet suuntia ja matkoja juurikaan etukäteen, koska maksimoimme lyhytkatseisesti mukavuusajan Langawilla. Täysin takki auki emme lähteneet matkapalvelu-ukotuksen kiehtovaan maailmaan, vaan ensin suuntasimme jouhevasti sujuneiden rajamuodollisuuksien jälkeen rahanvaihtohommiin.
Töpäkkä nippu Taikamaan bahteja kourassamme havahduimme terminaalin tyhjentyneen pelottavan haipakkaa ja kojut vetelivät metallisermejään kiinni. Meidän piti saada bussiliput hankituiksi. Missä me itse asiassa olemme saati mistä bussi lähtee Phuketiin? Säntäsimme viimeiseen avoinna olleeseen kojuun lippuostoksille ja kukas siellä olikaan tuttu virne suupielissä: sama heloumyyrä! Pienten hymähdysten saattelemina ostimme suurimmitta mukinoitta ilmeisen ylihintaiset bussiliput, joihin ostorefleksin laukaisseena teaserina sisältyi kyyti varsinaiselle linjuriasemalle.
Kyyti odottikin jo pihalla ja hyppäsimme sinisilmäisinä (paitsi silmätulehduksella varustettu Hillo punasilmäisenä) tuplahintaiset bussiliput taskussa maasturin takapenkille. Kyyti oli hyvin erikoinen, tai ainakin tunnelma. Countrymusakin soidessa volumet kaakossa maasturia ohjastanut mummu kaasutteli hullun virne silmissään ja pappa myhäili pelottavasti repsikassa. Auton valojen pyyhkiessä levottomasti tuntematonta hiekkatietä tuli tunnelmasta väistämättä mieleen kuin kohtaus kauhuelokuvasta, jossa pahaa aavistamattomat liftarit paloitellaan hetkenä minä hyvänsä tien poskeen.
Noin kymmenen kilometrin jälkeen toisiamme ruokkiva mielikuvituksemme kiitolaukkasi jo niin, että oli pakonomaista kysyä mihin olemme menossa. Pariskunta vastasi tyynesti, että meillä on kaksi tuntia aikaa, joten ajamme johonkin kauppaan ja sitten menemme syömään jne. Tällaista yöturistiajeluahan emme olleet tietääksemme tilanneet, joten Sarin koko lailla suoran käskyn jälkeen suuntasimme ihan muutamassa minuutissa bussiasemalle.
Asemalla oli monenmoista matkaajaa miljoonista hyttysistä paikalliseen nuorisojengiin, joka siemaili ölppyä ja paisteli pyyhkeet päällä makkaraa pallogrillillä. Tosin merestä, järvestä tai ruiskusta ei ollut tietoakaan. Itse näimme parhaaksi karkottaa hyndet korkkaamalla matkavinkun, kun giniä ei ollut saatavilla. Jatkoimme vinkulan särpimistä yölääkkeeksi viiden tähden double deckerissä.
Kulkuneuvossa oli kerrankin WC, oh jej! Ylellisyyttä, suorastaan luxusta – kunnes matkan taittuessa varsin epämiellyttävä, pistävä kusen haju levisi bussiin kauttaaltaan. Ei ihme, sillä alapesusaavin vedet olivat louskuneet töyssytiellä ympäriinsä ja litkuun oli hajusta päätellen livahtanut myös sitä itseään. Eli muutaman sentin kosteaan lattiavaluun ei vässykkänä yöntunteina ollut kaikkein miellyttävin mennä pissille. Yöbussissa oli muutenkin tunnelmaa, sillä myös seisomapaikkoja oli myyty paljon ja ilmeisesti makuupaikkoja, sillä joku skaiffari kuorsasi alakerran lattialla golfmailojemme päällä onnellisen autuaassa unessa. Matkatunnelmaa nosti lisäksi bussissa häärinyt yli-innokas bussiemäntä, jonka ylpeään työnkuvaan kuului järjestellä matkustajia aika ajoin uusille paikoilleen, jakaa filttejä ja lopuksi viikata ne siisteihin pinoihin. Bongasimme myös ensimmäisen lady boyn mukuloineen, tosin huiveineen päivineen habitus oli varsin tökerö älppäriyritys.
Puhdasta ja miellyttävän tuoksuista happea saimme kitusiimme kätevästi kello 4 aamuyöstä Phuketin bussiterminaalissa kun luksusbussimatkailumme oli vihdoin saavuttanut määränpäänsä. Hillo oli potenut jo muutamia päiviä silmässä valonarkuutta ja suoranaista kipua, joten päätimme kätevästi säästää hotelliyörahat ja suunnata yöksi sairaalaan.
Lasaretti oli huippuhieno ja palvelu noin sata kertaa parempaa ja ainakin tuhat kertaa nopeampaa verrattuna kokemuksiimme Suomen julkisen terveydenhuollon parissa.
Sairaalan aitoa paikallishenkeä huokuvasta ja vankkaa luottamusta herättäneestä hygieniatasosta kertoi lattialla vinhasti vilistänyt hiiri. Muussa tapauksessahan olisi ollut syytä epäillä valelääkäritoimintaa. Kari sai hyvin englantia taitaneelta lekurilta ammattitaitoisen hoidon myötä tarvittavat antibiootit ja hoito-ohjeet sekä kanta-asiakaskortin, jos vaikka viihdymme Phuketissa pidempäänkin.
Sari levitti odotellessaan kaikki Karin tavarat sairaalan odotustilaan, sillä tällä kertaa vuorostaan Karin passi oli kadoksissa. Passi kuitenkin löytyi luonnollisesti niistä shortseista, jotka olivat rinkan pohjalla.. Hengasimme vielä hetken sairaalan odotustilan asiakasnettipäätteellä etsiskelläksemme jo kotosuomessa varaamamme hotellin nimeä. No sehän olikin nyt tällä kertaa sitten viimein se Honey Resort. Lemmenpesä, jota olimme sumuttaneet lähes jokaiseen maahantulokaavakkeeseen.
Päivä oli edelleen tukevasti varhaisen aamun puolella, kun kurvasimme tukutukulla hotellille valmistautumaan vieraiden tuloon. Hotellihuoneemme ei ollut vielä valmis, joten ankkuroimme nuutumuksemme rippeet hotlan uima-altaan lekottelutuoleihin. Valvotun yön jäljiltä kumpikin oli hetkessä täydessä unessa. Heräsimme siihen, kun vanhempi suomalaispariskunta katseli meitä paheksuen ”miten näin hienon hotellin pihalle voi olla sammunut noin räjähtäneitä matkailijoita?”.
Valmistauduimme suomalaisten arvovieraiden vastaanottoon asianmukaisella varustuksella. Sonnustauduimme kafruilta saamiimme Suomi-paitoihin ja värkkäsimme vastaanottokyltit, ettei nyt vaan sattuisi mitään eksymisiä kentällä. Kata Beachilta Phuketin lentoasemalle on matkaa 40 kilometriä, minkä taittamiseen kolmen tunnin aikaikkuna julkisissa liikennevälineissä on ehdoton minimi. Kolmella julkineella ehdimme kuitenkin parahultaisesti kentälle ja olimme valmiita vastaanottamaan seremoniallisesti Karin vanhemmat ja veljen sekä Sarin isän ja Annen. Matkalla kentältä Hunajaresorttiin taksikuski kertoi edellisviikon karuista tapahtumista – Kata Beachin kupeessa oli alamäessä bussi syöksynyt ojaan ja rytäkässä surmansa sai 15 kiinalaisturistia.
Seitsemän hengen ja kolmen viikon pakettimatkailun olimme suunnitelleet lähes kokonaan jo kotimaassa porukalla. Phuketin Kata beachille suuntasimme ensisijaisesti hienojen golfkenttien läheisyyden takia. Kata Beach on yksi Phuketin turistikylien rauhaisimmista mestoista. Emme näet erityisemmin kaivanneet esimerkiksi Patong Beachille luonteenomaista hervotonta bilejumputusta.
Etelän lämpöön saapuneet kotijoukot olivat muistaneet meitä lukuisilla tuliaisilla, kuten kahvipaketilla, ruisleivillä, lempikarkeilla ja Hessulla (koskilaisille tiedoksi, että kyseessä on Helsingin Sanomat ja helsinkiläisille tiedoksi, että Koski = Valkeakoski). Lisäksi Sari sai vinon pinon synttärilahjoja luontoarvasta piirustuksiin. Aivan mahtava ylläri, kiitos lähettäjille! Karikin sai skottimallasviskin, joka lämmitti muutakin kuin mieltä. Kiitos siitä %D.
Heti ensimmäisenä yönä sattui pari kerrosta yläpuolellamme vesivahinko, joka saattoi huoneemme pöydälle ja toiselle sängylle jääneet tavarat kutakuinkin täysin vettyneeseen tilaan. Kuin ihmeen kaupalla ko. paikkoihin olimme jättäneet lähinnä minigrippikamaa sekä muuta kuivuvaa materiaa (Hessua kuivateltiin pari päivää). Tavanomaisesti pöydällä olisi maannut koko elektroniikkarepertuaari eli läppäri, kamerat, puhelimet ja mp3-soittimet. Harmiksemme pääsimme vaihtamaan perusvarustellun standard-huoneemme ylemmän keskiluokan deluxe-huoneeseen, josta oli oma käynti uima-altaaseen.
Kata Beachin ranta oli täpötäynnä joka päivä. Mekin pistäydyimme biitsillä päivänä parina hankkimassa väriä nahkaan (pussikaljalla). Kata Beachin ehkä ärsyttävimpänä erityispiirteenä on holtiton aita, joka blokkaa rannalle pääsyn erinomaisesti ja tekee vesirajaan hamuaville kiertoteistä väistämättä pitkiä. Aita on seurausta jonkun arabin pystyttämästä Teksasin kokoisesta resortista eli kunnallinen kaavoituskin pokkuroi täysin rahamiesten megahankkeille.
Phuket voidaan laskea universaalillakin mittapuulla massaturismin kärkikohteisiin. Kata Beach on Samsonite-poppoon katiska, jolle hyvin ominaista ovat rasittavat tuktuk-kuskit ja baarien sisäänheittäjinä toimivat tai muuten vaan seurankipeinä naukuvat heloooouuu -mimmit. Huomion arvoista on myös todella monien naisten kulkeminen paljastavissa vesirajahameissa. Mimatsujen pukeutuminen kirkuu aika vahvasti, että ”hei, olen myytävänä!”. Näinhän ei varmastikaan ole, mutta kovin on kangasta pukeutumisessa säästelty. Rakastettaviin puoliin kuuluu ehdottomasti huippuhyvät thaihierontamestat ja paikallinen ruoka, joka on edullista ja maukasta. Leipäläpiimme päätyneitä tyypillisiä ruokalajeja olivat mm. creen curry ja tuliset tom yam -keitot.
Päivät lipuivat nopeasti Chang-olutta imeskellessä ja kuulumisia vaihdellessa. Kata Beach osoittautui oivalliseksi valinnaksi pakettimatkailuumme, sillä sieltä löytyi jokaiselle pakettilaiselle jotakin. Sari, Anne, Kari ja Kaima viihtyivät viheriöillä. Tuula ja Heikki löysivät paikalliskulttuurin keskeltä alkuperäisen ja elävän Elviksen. Jukalla oli vuokrattuna skootteri, jonka mittariin taisi parhaimpina päivinä tulla pitkälti toista sataa kilometriä. Perusaktiviteettien lisäksi teimme täsmävisiitin James Bond -saarelle, jolla on kuvattu 007 ja kultainen ase (The Man with Golden Shower). Uumoilimme ennakkoon, että James Bond -saari edustanee turistirysämatkailun syvintä olemusta. Silti yllätyimme, millainen bisnes yhden leffassa olleen saaren ympärille on kehkeytynyt. Mutta olihan se tavallaan ns. must noilla nurkilla.
Olimme tainneet huomaamatta siirtyä reppureissaajista kuuden tähden massamatkailijoiksi. Viiden päivän rattoisan puuhastelun jälkeen jätimme kolopalloilut hetkeksi, otimme yhteysaluksen allemme ja siirsimme palaneet kuonomme kohti Phi Phin saarta. Suattaapi olla, että Phuketin nurkilla meitä ei enää koskaan tulla näkemän. Never say never but never come back..
Olipa kiva päästä tekemään tuo reissu uudestaan näin virtuaalisesti ;-))