Hääkuokintaa ja kärmeslientä

Vietnam, Phu Quoc 5.-11.12.2011

Starttasimme Chao Docista kukonlaulun aikaan päästäksemme kunnialla Ha Tienin rantakaupunkiin ja ehtiäksemme edelleen Phu Quocille lähtevään iltapäivän viimeiseen lauttaan. Matkaa toki ei ollut kuin pulleat 100 kilometriä, mutta näillä leveysasteilla liikennöintiin suttaantuu herkästi 4 -5 tuntia.

Hotellin väki jousti ystävällisesti aamiaistarjoilun aikaikkunoista ja taikoi meille varsin kelvolliset murkinat puoli kuudeksi.   Elokuvarenkain paikalle syöksynyt minibussi tuli noutamaan meitä hieman aamukuuden jälkeen noin vartin myöhässä. Kyydissä oli ainoastaan paikallisia naisia pahvilaatikkopakaasiensa ja muiden matkatavaran virkaa toimittavien naruviritelmien kanssa. Jollakin oli ilmeisen kiire jonnekin, koska eräs naama solmussa ollut leidi tempaisi jo kadulta Sarin rinkkoineen melko kipakasti bussin takapenkille kuskin kaasuttaessa jo takaisin tiestölle. Loppumatka menikin sitten rauhallisemmalla tempolla ja tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Pientä henkistä tuskaa aiheutui saapuessamme Ha Tieniin, jonka jätteillä ja roskilla vuorattu ranta oli suunnattoman lohduton näky. Toivoimme vain, etteivät kiintojätelautat olisi ajelehtineet Phu Quocin saaren rannoille.

Löysimme kauan kaivatun majapaikkamme Mai Span vaivatta. Taudin runtelemina olimme pistäneet elämän kerta heitolla risaiseksi, ja poikkeuksellisesti jo edellisenä päivänä varanneet hiekkarannalta viihtyisän bungalowin. Tulopäivän iltana ehdimme vielä pikaisesti moikata Hennua, mikä oli oikein piristävää. Hennu jakoi meille vielä muutamia arvokkaita matkavinkkejä Vietnamin jatkojen varalle.

Päätimme ihan alkajaisiksi levätä saarella kunnolla. Olimme ihan fiiliksissä bungalowistamme, jonka parvekenäkymä avautui suoraan merelle. Partsilta oli mahtavaa ihailla jokailtaista suoraan etuhorisonttiin painuvaa tulipunaista auringonlaskua. Ei mikään ihme, että loputkin kurataudin rippeet lähtivät siinä nautiskellessa! Ja rannat olivat siistissä kunnossa eikä roskalautoista ollut merkkiäkään.

Kun energiatasot alkoivat jälleen lainehtia tutusti perusuomissaan, päätimme vuokrata skootterin ja lähteä tutustumaan saareen. Ensimmäisenä mopoilupäivänä suunnattiin saaren eteläosiin ja pölyisiä hiekkateitä nieltiin noin 90 kilometrin edestä. Kävimme tutustumassa Vietnamin sodan aikaisessa kidutusvankilassa, joka toimii nykyään aihepiiriä avaavana museona. Karua ja äärimmäisen epäinhimillistä toimintaa on siellä aikanaan harjoitettu, jos kohta huikeita vankilapakojakin.

Lisäksi löysimme hienon valkohiekkaisen rannan, jonka hohtoa hieman laimensi karsea näky – viereinen viiden tähden resortti lasketteli paskanruskeat jäteliemensä suoraan turkoosiin paratiisiin. Ei sitten menty uimaan. Näimme myös paljon paikallisia koiria, joille on ominaista selässä kasvava irokeesi. Hämmästelimme myös, onko meidän Rommi-koira Kongosta kotoisin – valtaosa saaren koirista nimittäin muistuttaa hämmästyttävän paljon Romppasta.

Heti kohta pian törmättiin italialaisessa ravintolassa muutamaan suomalaisopiskelijaan, jotka olivat viimeistelemässä päätösloman merkeissä Vietnamin vaihtariopiskelujaan ennen palaamistaan Suomeen jouluksi. Myös monessa muussakin paikassa kuultiin suomea, ja ihmettelimme saarella vallinneissa kohtuullisen pienissä turistimassoissa esiintynyttä ylitiheää suomalaisedustusta.

Melko pian Vietnamiin saavuttuamme oli huomattavissa, että täkäläiset eivät ole niin ystävällisiä kuin aikaisemmissa maissa. Meitä oli toki varoiteltu vietnamilaisten aggressiivisista myyntitaktiikoista ja pakkokaupusteluista. Esimerkiksi kauppojen myyjät ovat huomattavan tylyjä, etenkään jos neuvottelut eivät johda kaupantekoon. Jos et osta, eivät myyjät lähtiessä tervehdi. Hymy ostetaan. Näin ei ollut asian laita Kambodzassa, Thaimaassa saati Malesiassa. Sen sijaan ravintoloissa tarjoilijoiden suunnaton into keräillä vasta puoliksi syötyjä lautasellisia näytti vihdoin Vietnamissa loppuneen, mikä oli oikein kiva juttu.

Takaisin elävien kirjoihin -projektiin myös kuului, että kävimme ostamassa kaupasta oikeaa shampoota. Olimme nimittäin pesseet hiuksia jo 2,5 kk hotellimyrkyillä, joiden pesutulos kyllä tiedetään. Hillon hyvää vauhtia harmaantuva seitinohut kuontalo ei tästä ollut tietysti moksiskaan, mutta Sarin hiukset olivat menneet karheiksi ja katkeilleet. Siis aivan kauheaa! Lämmintä vettä ei ollut ollut hetkeen tarjolla, eikä tämäkään luksusmajoitus tehnyt siltä osin poikkeusta. Taisiin käydä niin, että myös ne parempilaatuiset pesuaineet jäivät tanakasti hoitamaan fledaa. Lisäksi Hillo rasvasi ihonsa huomaamattaan valkaisevalla saippualla, joka ei sattuneesta syystä tahtonut oikein levitä saati imeytyä. Ei mies siitä kuitenkaan vaalentunut, eikä viisastunut.

Kuumaan ilmanalaan jo kohtalaisen hyvin adaptoitunut Hillokin totesi, että Vietnam tuntui muuten pitkästä aikaa hieman viileämmältä – lämpötila oli päivällä vain +25 astetta. Sarille tämä ilman merkittävä viileneminen vääjäämättä merkitsi, että uusi makuupussi oli joka yö kovassa käytössä.

Yhtenä päivänä lähdimme veneretkelle, johon saimme kätevästi koplattua Karille parit sukellukset ja Sarille snorklausta. Phu Quocilla sukellusvedet ovat melko matalia, joten Sari pääsi pinnalta käsin seurailemaan Hillon touhuja alhaalla. Tapasimme sukelluksen tiimoilta kanadalaisparin, joka oli lähtenyt viiden kuukauden reissulle puhtaasti sukellusteemalla. Hugo toimikin parhaillaan sukellusoppaan rahoittaakseen osittain matkaa.

Illalla kävimme kolmen kanukin ja yhden brittimimmin kanssa äimistelemässä meininkejä ja syömässä paikallisilla yömarkkinoilla. Maisteltiin jo jonkinnäköistä meren elävää, mm. simpukoita ja muita kaikenkarvaisia limanuljaskoja. Murkina oli helkutin hyvää, taatusti tuoretta ja erittäin edullista! Siinä sivussa pudotettiin muutama keila tuulensuojaan. Myös Sari joi todistetusti yhden kokonaisen kaljan, rastin paikka!

Viimeinen päivä saarella on kieltämättä yksi reissun unohtumattomista kokemuksista. Päivä lähti muutenkin kivasti käyntiin, kun käväistiin puolen tunnin aamulenkillä rannalla ja nautittiin kaikessa kiireettömyydessä maittava aamupala varpaat syvällä rantahietikossa. Vuokrattiin jälleen ruppanen manuaalivaihteinen skootteri, mutta tällä kertaa otettiin suuntimaa saaren pohjoisosiin.

Päällystettyjä baanoja ei juuri ollut, joten punahiekkaiset tiet olivat hyvin kuoppaisia ja paikoin varsin mutaisia. Sari roikkui parhaansa mukaan takapakkarilla takamus pomputuksesta kipeänä. Pysähdyimme ihanalle monen kilometrin mittaiselle valkohiekkaiselle rannalle uimaan. Olimme varmaan ainoat ihmiset beachilla, mikä oli todella jees!

Jatkoimme matkaa, ja huomasimme eräässä telttaravintelissa olevan täydessä käynnissä paikalliset häät. Pysähdyimme ottamaan kuvia kun joku häävieraista säntäsi yhtäkkiä ja repäisi meidät mukaan häihin! Meno oli kuin suomalaisissa häissä siinä ylimmillään, vaikka kello oli 11 aamulla. Jumputustekno soi, puheensorina oli lähempänä riehakkaan iloista huutoa ja kaljaa lensi vaakatasossa, mikä selittänee vahvasti kahta ensimmäistä tekijää.

Sitten jo otettiin yhteiskuvia hääparin kanssa, minkä jälkeen meidät istutettiin sukulaispöytään. Kohtelu oli kuin kunniavierailla konsanaan, sillä eteemme kannettiin loputtomasti ruokaa ja kaljaa. Kilisteltiin vaikka kuinka ja paljon ja huudettiin kilpaa ”jou”, joka taisi olla paikallinen vastine kippikselle. Kukaan läsnä olleista ei osannut englantia, joten kädet olivat kovassa käytössä.

Ruokaa tuli koko ajan lisää. Osa ruuista oli aika hurjia, mm. kokonainen kana päineen kaikkineen ja sitten jotain ihmeen hyllyviä lihahyytelöitä. Vaikka olimme juuri syöneet aamupalan, niin pakkohan niitä oli syödä tai ainakin maistella. Vaikeimmat palat kannatti nopeasti pudottaa alas kylmän oluen huuhtelemina. Pari kertaa taisi ainakin Sarille pulpahtaa oksu suuhun, mihin oluthuuhtelu ja hymyily auttoivat kummasti. Koska olimme ilmeisen mieluisia yllytysvieraita suoraan Skandinaviasta, oli homman nimi koko lailla se, että meidän piti aina aloittaa eteen kannetut ”herkkukasat”, että muutkin vieraat pääsivät ottamaan. Siinä sitten tärisevin käsin puikoilla kananpäätä vaan vadille, jonka jälkeen lisää kaljaa mukiin. Sitten skoolataan, halataan ja kätellään ihmisiä, vaikkei ehkä hygieniasyistä välttämättä haluaisi. Ja kaikkein jurrisimpien ukkojen kanssa vaihdettiin väen vängällä puhelinnumerot, totta kai.

Nämä ovat niitä tapahtumia, mitä on kuullut ihmisille maailmalla sattuvan – ollaan kunniavieraita eli on joka tapauksessa hyvien tapojen mukaista esittää tykkäävänsä ruuista ja juomista, mikä voi vieraanvaraisuuden nimissä tarkoittaa sitten vaikka väkisin nielemistä (vrt. Madventuresin poikain herkulliset peltohiiret Ugandassa). Aika huikea tapahtuma se kyllä meille valkonaamoille oli!

Sitten jatkettiin taas mopoilua, jos pikahuurrutettu pää olisi vaikka rauhallisella ulkoilma-ajelulla hieman häähumuista selvinnyt. Huristelimme viidakossa hiekkatietä näkemättä missään ristin sielua. Taivas oli valahtanut jotenkin uhkaavaksi ja muutenkin tunnelma oli jotenkin omituinen ja ehkä hieman pelottava, koska myös bensa alkoi olla finaalissa.  Ylimalkaisen turistikartan mukaan päätieltä lähtisi polku jonnekin, missä voi bongata apinoita. Löysimmekin yhden kohtalaisen järkevän näköisen kinttupolun, jonka alkupää oli varustettu useilla varoituskylttejä muistuttavilla punaisilla tauluilla. Informaatio oli tietenkin vietnamiksi eli ei muuta kuin pienempää pykälää silmään ja polkua alle.

Toki tarkastimme, että mudassa näkyi muiden kulkupelien jälkiä. Halusimme näet välttää mm. miinaan ajamisen. Pudottelimme pikkuista polkua noin parin kilometrin verran, kunnes koirien haukunta paljasti, että olimme ilmeisesti saapuneet lähelle asumusta. Talohan sieltä niityn takaa pilkistikin. Tai tässä yhteydessä talo oikeammin tarkoittaa, että puuparrujen päälle oli aseteltu muutamia repaleisia pressuja. Noin kymmenkunta koiraa tuli haukkuen vastaan, mitä taisimme hieman aristaa.

Sitten polun takaa ilmestyi rähjääntyneen naisen hahmo, joka viittoi meidät ystävällisesti peremmälle kylään. Yhteistä kieltä ei taaskaan ollut, mutta tuolia meille alle tarjottiin ja pääsimme istumaan. Jaloissa pyöri koiria, koiranpentuja, kissoja, kanoja, tipuja ja ties mitä. Välillä elämää nähnyt nainen tyrkkäsi Sarin syliin likaisen koiranpennun.

Sitten se nainen toi takahuoneesta kaksi isoa purkkia pöytään ja taisimme seuraavassa hetkessä valahtaa kasvoilta aivan kalpeiksi. Toiseen lasipurkkiin oli sullottu viisi melko kookasta käärmettä ja merihevosia, siis kuolleina. Ne lilluivat jossain etikassa tai muussa säilöntäaineessa. Nainen onki sieltä meille kupilliset samean rusehtavaa nestettä osoittaen samalla käsien ja jalkojen lihaksia ja jänteitä. Hetki epäröitiin, mutta sitten kumottiin juomat ykkösellä alas ja tietenkin koetettiin olla niin, ettei ilmekään värähdä. Olihan meidät jälleen kutsuttu kylään. Kävi jotenkin ilmi, että naisen edesmennyt mies oli aikaan pyydystänyt matelevat veitikat talon pihapiiristä. Sitten saimme likaisista mukeista teetä ja vettyneitä keksejä, jotka maistuivat juurikin siihen väliin taivaalliselta ja auttoivat hetkeksi unohtamaan, kuinka fiksuja olimme juuri olleet.

Seuraavaksi akka tempaisi hymyillen toisen purkin kannen auki ja nosti sieltä kuolleen apinanpoikasen. Sitten se tonki meille taas kupilliset siitäkin pöntöstä. Viimeistään siinä vaiheessa meitä taisi jo hieman etoa, mutta urhoollisesti kulautimme funktionaaliset terveysjuomat kurkusta alas. Luu kurkkuun -henkisten tervetulorituaalien jälkeen nainen näytti meille vanhoja haalistuneita valokuvia perheestään ja kirjoitti meille jotain paperille vietnamiksi. Otimme paperin talteen myöhempiä tulkkauksia varten. Kiitimme vieraanvaraisuudesta, otimme parit yhteiskuvat ja luikimme takaisin metsään. Oltiin aika pitkää metsään häivyttyämme aika hiljaisina. Sitten ampaistiin ensimmäiseen vastaan tulleeseen majapaikkaan peseytymään ja desinfioimaan itseämme. Kokemus oli kaikessa outoudessaan uskomattomin, etovin ja tietyssä mielessä pelottavin miesmuistiin!

Noin sadan mopoilukilometrin ja epätodellisten kokemusten juovuttamina palasimme illalla hotelliimme, jossa saimme maksutta hotellin tarjoamat tunnin hieronnat. Valitsimme pitkästä listasta perinteiset vietnamilaiset hieronnat, joka oli ihanaa. Illalla kahlattiin vielä paljain jaloin rantaviivaa rannalle kynttiläillalliselle. Voisi luonnehtia, että päivä oli lajissaan kerrassaan upea ja ikimuistoinen! Ja niille, jotka kysyvät saimmeko kulinaristisesti uhkarohkeasta kamikaze-käärmeviina-apinanaivoliemi -seikkailusta mitään jälkiseuraamuksia, voimme onneksemme todeta että EI MITÄÄN!

Niin ja mitä se nainen oli kirjoittanut siihen paperiin? ”Kaksi apinaa tulee auringonnousun aikaan metsästä ja lähtevät takaisin viidakkoon illalla.”

554 Replies to “Hääkuokintaa ja kärmeslientä”

  1. Moikka !

    Heräsi yksi kysymis. Mistä saitte menopeliin viidakossa bensaa? Olihan se kutakuinkin finaalissa.
    Olisi päivän voinut tietysti viettää huonomminkin. Ehkä voitte järkätä meille samankaltaisen juhla-aterian kesällä Naguun.
    Kyllä täti oli kirjoittanut sattuvasti oikeat sanat paperiin.
    Terkkuja
    Luru

  2. Näis kuvis oli monta hyvää jutskaa: Hyvä meiniki(häät ym.), käärme/iloliemi, söpöt koiruudet(Sari pääsi hellimään) ja tietty Te! Keep up the good work!

  3. Kiitsa vaemo!! Mahtavaa oli, kuteno ollu koko reissu! Huomasithan rannalla loikoilevan Rommi kopion?

    Dädi, meillä on useita uusia “juhla-aterioita” Naguun. Lupaatte sitten syödä?

Leave a Reply

Your email address will not be published.