Ankkakävely palauttavana liikuntamuotona

Malesia, Ranau 31.1.-1.2.2012

Kinabalun vuori oli ahminut kaiken energiamme, joten rohisimme täydessä tajuttomuustilassa taksimatkan vuorelta Ranaun kylään. Mahdollisesti upeat maisemat jäivät meiltä ummistettujen silmäluomien takaa tyystin näkemättä.

Noin 50 kilometrin jälkeen kuski droppasi meidät Ranaun pääkadulle. Siinä me istuimme katukivetyksellä auringon paahteessa potemassa urheilun aiheuttamaa fyysistä krapulaa eikä kumpikaan jaksanut liikauttaa evääkään. Emme jaksaneet edes keskustella. Olimme vain ja toivoimme hiljaa, että sänky tulisi meidän luo.

City Center karttaa ei tarvinnut kysellä, sillä Ranaussa on pääkatu ja jokunen hassu sivukatu. Ei muuta. Taisimme katseista päätellen olla ainoat turistitkin. Kuka hullu nyt pysähtyy Ranauhun, jossa ei ole yhtikäs mitään? Paitsi että onhan siellä 9-väyläinen golfkenttä! Sehän sai meidät pysähtymään. Ne kaksi hullua matkaajaa, jotka kuvittelevat ettei kroppa ole vanhentunut sitten vuoden 1997. Jo Kinabalulla joku nauroi idealle että meinaamme pelata seuraavana päivänä golfia.

Lopulta laahauduimme kadulta lähimpään ja varmaan ainoaan hostelliin. Ahmimme tusinan verran tunteja nukkumatin luona kunnes heräsimme aamulla virkeänä seuraavaan urheilusuoritukseen.

Kysäisimme kadunmieheltä mistä löytäisimme taksin ja hän lupasi ystävällisesti dropata meidät kentälle muutaman latin hinnalla. Emme jääneet sen kummemmin kummastelemaan vaan hyppäsimme epäröimättä äijän kasariautoon.

Ranaun Recreation Golfkenttä oli melko lähellä ja kentän ainoina pelaajina saimme taapertaa omaa tahtiamme ja nautiskella auringonpaisteesta ja vuoristomaisemista. Jos ei yhtään valehdella, niin kävelimme niin kovaa kun kyseisellä ankkakävelyllä pystyy menemään ja se ei todellakaan ollut kovaa. Siis kintut olivat aivan klesona! Kentällä käyskentelevät ankatkin nauroivat meille. Metsikköön menneitä palloja ei etsitty, sillä polvet eivät kestäneet ylimääräistä niiailua.

Pelattuamme aikamme jo koettuamme koirajärkytykset (kts. golf turinointiblogi) menimme kadulle odottelemaan bus miniä, jolla menisimme takaisin kaupunkiin. Odottelu vaihtuikin kuin varkain liftaukseksi ja saimme melkoisen nopeasti kyydin. Yhteistä kieltä meillä ei kuskin kanssa löytynyt, mutta päästiin kuitenkin ihan oikeaan paikkaan tien varteen kohti seuraavaa etappia. Sandakan here we come!

Leave a Reply

Your email address will not be published.