Yhtäkkiä noustavaa ei enää ollut

Malesia, Mount Kinabalu 28. – 31.1.2012

Ylitankatun aamiaisen jälkeen privaattikyyti tuli noutamaan meitä lauantaiaamuna klo 11. Lähes koko puolitoista tuntia kestäneen matkan aikana saimme ihailla edessä häämöttävää ja auringon läiskeessä kylpevää nelitonnista vuorta. Tuonneko muka pitäisi omin jaloin kiivetä? Ei helvata…

Olimme varanneet Kinabalun valloitusta varten 3 päivää / 2 yötä paketin. Mt. Kinabalun starttipiste eli ns. Headquarters sijaitsee noin 1600 metrissä, jossa viettäisimme ensimmäisen yön. Hillo painotti aiempien ödeemahakuisten kokemustensa perusteella, että olisi tärkeää yrittää akklimatisoitua huolellisesti etenkin kun saavuimme tositoimiin suoraan merenpinnan korkeudelta. Meille oli kaupattu myös 2D/1N paketteja, jotka tuntuivat pikakelaukselta ja haiskahtivat päänsäryltä. Perillä rekisteröidyttiin ja asetuttiin mukavasti sviittiin, josta emme todellakaan olleet maksaneet. Taas meille valui ylimääräistä tuuria jostain paisuntasäiliöstä.

Taisimme olla ihan tosissaan (ei onneksi vakavissamme) tai ainakin innoissaan, koska ensin käytiin katsomassa esittelyvideo vuoresta ja sen kasvi- ja eläinmaailmasta. Odotimme veret seisattuvan audiovisuaalisen multimediashown perusteella näkevämme reitillä mm. metrin halkaisijaltaan olevia lihansyöjäkasveja ja maailman suurimpia hyönteisiä (jotain tulitikkukoipisirkkoja tms., sori Ilkka Koivisto).

Vielä iltakävelyn päätteeksi kävimme kuuntelemassa kiipeilijöille suunnatun briefauksen matkan eri vaiheista ja käytännön asioista. Mielenkiintoisina yksityiskohtina mainittiin, että nuorin vuorelle noussut on ollut 4-vuotias ja vanhin 94-vuotias japanilainen nainen. Mt. Kinabalulla järjestetään myös vuosittain juoksukilpailu, jossa kipaistaan alhaalta vuoren huipulle ja takaisin. Matkaa kertyy yhteensä puolimaratonin verran noususumman ollessa 2,2 kilometriä. Reittiennätys on aivan tolkuttoman kova 2h37 min! Tästä briiffauksesta saimme tarvittavat ainekset lähteä vuoren valloitukseen eli lunkille retkelle takki apposen auki.

Silti pieni kutkutus oli vatsanpohjassa ja unenjuuri katkeili vähän väliä. Startin vastaisena yönä oli jokseenkin hurja vesisade, jonka toivoimme loppuvan kun kapuaminen alkaisi. Aamulla ani varhain jo ennen sianpieraisun hetkeä hoipuimme aamupalalle, pistimme kamat säilytykseen, kuittasimme kiipeilyluvan ja noudimme henkilökohtaisen kiipeilyoppaamme. Asian laita on nimittäin niin, että Mt. Kinabalulle kapuaminen edellyttää oppaan vuokraamista. Käytännöllä varmistetaan, että rupiavirta valuu varmasti tärkeimmän paikallisen elinkeinon eli turismin laariin.

Oppaamme oli nimeltään Julius Dani, jonka kevättuulen lailla rauduskoivikossa suhiseva englanti juontui veikeällä 1×2-hymyllä varustetun hammaskaluston merkittävästä vajeesta. Mutta Julius olikin sitten eri valloittava persoona ja kohtalaisen kova luu kyseisessä hommassa – lähes 20 vuoden vankka vuorentuntemus on hankittu yli tuhannella nousulla Mt. Kinabalulle.

Tuhansien nousujen mies, Julius Dani

Varsinaisen patikan alkupisteeseen Timpohon Gatelle (1866 m) meille tarjottiin autokuljetusta, jolla niistimme kolmatta sataa korkeusmetriä ja kuutisen kilometriä ensimmäisen päivän urakasta. Meinattiin buuata. Tyydyimme kohtaloomme, joka määritteli lämmittelypäivän reitin pituudeksi vain noin 6,5 km ja noususummaksi Laban Ratan majalle (3273 m) vajaat 1400 metriä. Julius kertoi, että yleensä treenaamattomat turret käyttävät aikaa tähän noin 5-6 tuntia. Ensimmäisen päivän vauhti ja tuntemukset määrittävät yöllisen lähtöajan, jotta kiipeilijät ehtivät huipulle auringonnousuksi. Varsinainen patikka alkoi meidän osalta ysin pintaan.

Alkumatkan porrashelvettiä

Päätimme, ettemme vilkuile kelloa lain vaan nautiskelemme leppoisasta nousutahdista. Ensimmäisen kilometrin aikana hikoilun määrä ylitti kuitenkin kaikki odotukset, sillä oja oli märkänä ja nopat tulessa. Hillo voi vielä pahoin tuntien hieman huolestuttavasti vetämätöntä oloa ja huikeasti tykyttävää pulssia. Lieneekö ollut vielä sairastelun jälkipoltot päällä vai orastavat vuoristotaudin oireet niskassa?  Edellisiltana ei kuitenkaan poikkeuksellisesti törpötelty lain. Epileptikoille koko kiipeilyhomma on tyystin kiellettyä sarkaa, mistä emme tietenkään oppaallemme hiiskuneet.

Sää oli pilvinen, joskin onneksi poutainen. Maisemia alas vuorelta ei juuri näkynyt, mutta pilvirajan ylitys oli silti hieno kokemus. Matkan kohokohtia olivat pienet kesyt oravat, joita Sari innostui käsiruokkimaan. Neljän ja puolen tunnin kipuamisen jälkeen saavutimme Laban Ratan majan, jossa viettäisimme seuraavan ja ainoan yön vuorella. Kirjauduttiin sisään ja käytiin ottamassa jääkylmä ruisku ennen illallista. Jaoimme huoneen kahden muun kiipeilijän kanssa. Majan pihalle oli viritetty lentopalloverkko – ketään ei nähty sammelvuomaisissa kiipeilystä palauttavissa toimissa.

Laban Rata (3273 m)

Tapasimme Laban Ratan illallispöydässä pari suomalaista heeboa, joiden kanssa ilta sujahti vinhasti niitä näitä rupatellessa. Nukkumaan mentiin jo ysiltä, sillä herätys oli klo 2 yöllä. Uni ei ihan heti tullut silmään eikä väkisinmakuu auttanut. Lienevätkö syynä olleet päivän rasitukset, korkea ilmanala, natiseva heteka, naapurivuoteesta raikaava tunkkaisen peräilman saattelema kuorsaus vai aikaisen herätyksen odottaminen? Todennäköisesti nämä kaikki yhdessä.

Ensimmäiset hermoilijat nousivat majalla jo puolen yön aikaan kolistelemaan, eikä loppuyönä tahtonut saada enää unen päästä kiinni. Pakonomainen aamupala pudoteltiin laukkuun puoli kolmelta. Keli oli optimaalinen eli kuiva ja taivas kirkas ja napakka, joten odotimme näkevämme ylhäältä kohtuumelleviä maisemia. Ledilamppu iskettiin päähän klo 3 ja astuttiin baanalle.

High seasonin aikaan vuorelle yrittää päivittäin noin 100 kiipeilijää, joista arvelimme huipulle yrittävän noin 80 turistin. Loput 20 viruu vuoristotaudin kourissa Laban Ratan majalla tai vetelee muuten vaan sikeitä. Edessämme näkyikin tuo kymmenien muumien muodostama paksu valomato, joka etäisesti muistutti Jukolan viestin avausosuuden letkaa. Tasaisen rivakalla vauhdilla liiempaa hikoilua välttäen vietimme nousun vilkku päällä pääosin ohituskaistalla. Hitaampia kohtia olivat jyrkät kalliot, joihin oli kiinnitetty apuköysiä. Myös kallioiden liukkaus aiheutti meille pelkissä lenkkareissa kiivenneille välillä ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Nousu meni suhteellisen helposti. Yhtäkkiä noustavaa ei enää ollut ja pimeä huippu saavutettiin kymmenen ensimmäisen kiipeilijän joukossa klo 5.15. Auringon nousuun olisi aikaa puoli tuntia, jona aikana yritimme asentaa lisää rompetta niskaan, etsiä huipulta tuulensuojaisen paikan ja välttyä jäähtymiseltä. Arvelimme, että tuulen pieksemän ilman lämpötila laella oli korkeintaan muutamia plusasteita.

Simppa kukkona tunkiolla

Kun aurinko alkoi siinä kuuden korvalla pikku hiljaa kavuta taivaanrannasta, huomasimme kuinka ilmavalla paikalla oikeastaan olimmekaan. Huipulle oli viritetty toiselle puolelle suoja-aita, jotta tuulensuojaa tai rakontyhjennystä etsivät eivät putoaisi tyhjään pimeyteen.

Näky oli henkeäsalpaavan hieno! Alhaalla levollinen pilvimassa hyväili ylväitä vuorenhuippuja, jotka puolestaan tervehtivät lempeää aamuaurinkoa. Taivaanrannan pilvikuviot ja se värien kirjo, huhhuh! Ja kaikki tämä sopivan herkistävällä väsymyksellä höystettynä tietty :)

Vietimme auringon noustua huipulla noin puoli tuntia maisemien ihailun ja valokuvauksen merkeissä. Sitten alkoikin tulla jo sen verran vilu (siis Sari oli jäätynyt jo aikoja sitten), että lähdimme laskeutumaan alas. Emme pitäneet kiirettä, koska hulppeissa aamuaurinkomaisemissa riitti ihasteltavaa ja kehon lämmöt nousivat kohisten auringon nousun tahdissa.

Saavuimme takaisin Laban Ratan majalle kello 8, jossa pääsimme päivän toiselle aamiaiselle! Elvyttiin pari tuntia, otettiin muutamia asiaan kuuluvia vuorenvalloitusryhmäkuvia ja päätettiin pudotella matkaa alas.  Laskeutuminen oli hidasta, koska reiskat olivat kohtalaisen poikki. Erityisesti korkeat portaat tuntuivat hankalilta laskeutua. Tervehdimme ja kannustimme tietenkin hyvillä mielin ja voittajafiiliksellä meitä vastaan tulleita freesejä kiipeilijöitä. Heille oli osunut myös hieno aurinkoinen nousukeli.

Suurimman hämmästelyn aiheen meille kuitenkin aiheuttivat kantajat, jotka roudaavat päivittäin alhaalta Laban Ratan majalle yksinkertaisissa kantotelineissään monikymmenkiloisia lasteja. Vastaan tuli mm. maitoa, kananmunia, vessapaperia eli ihan sitä kaikkea, mitä majalla asiakkaat tarvitsevat tai ainakin haluavat. Julius kertoi, että joillakin saattaa olla jopa 40 – 50 kg tavaraa huterissa viritelmissään ja silti he taittavat matkan kolmeen tuntiin! (vrt. meiltä meni ensimmäisenä päivänä nousuun 4,5 tuntia). Todella rajua duunia, jossa olosuhdelisiä ei makseta. Joukossa oli myös varsin iäkkäitä naiskantajia. Kantajien päiväpalkka on kuulemma noin 5 euroa. Työsuhde-etuina he toki saavat teräksiset pohkeet, joita ei saa bulkkitavarana Urheilu-Seposta. Nähtyämme kaiken tuon tulimme siihen tulokseen, että oluiden hinta majalla pitäisi vähintään triplata. Tajusimme, että kantajiin verrattuna on ääriluksusta toimia oppaana ja täräyttää vain pari kertaa viikossa koko setti ylösalas.

Noin kolmen tunnin hoipertelevan laskeutumisen jälkeen olimme vihdoin takaisin alhaalla Timpohon Gatella väsyneinä, onnellisina ja muutenkin hyvillä mielin äärimmäisen hienosti onnistuneesta kiipeilyretkestä.

Asennoitumisemme oli ehkä alkuun ollut hieman takki auki, että kyllä me toi iisisti hoidetaan jos kerta ysikymppiset japsimummutkin sinne kiipeää. Alkureissun rapauttama kunto mitattiin todella ja lihaksiston happamuus ja melkoinen väsymystila viestittivät, ettei kiipeäminen ihan mikään läpihuutojuttu sitten lopulta ollut. Arveltiin, että 60…70 % kaikista vuorelle yrittäneistä pääsee huipulle saakka. Iltasella nosteltiin sitten asiaan kuuluvasti maljoja ja asenneltiin palautumista käyntiin.

Leave a Reply

Your email address will not be published.