Villiä ja vapauttavaa viidakkoelämää

Malesia, Borneon saari, Bilit 5.-7.2.2012

Jostain syystä Borneo oli assosioitunut mielissämme kuuman kosteana sademetsänä, joka vilisee villielämää. Borneon ensikokemukset eivät tätä mielikuvaa vielä täysin tukeneet, joten päätimme suunnata entistä syvemmälle viidakkoon. Tökkäsimme etusormen kartalla Kinabatang-joen ääreltä löytyneeseen Bilitin pikkukylään, joka saisi toimia ponnahduslautana hypylle tuntemattomaan.

Sepilokissa saimme ängettyä itsemme parin valmismatkapakettilaisen puolityhjään kyytiin muodollista korvausta vastaan. Opastettuun yhteiskyytiin tunkeminen tiesi meille kuitenkin samalla puolipakollista osallistumista matkan varren ohjelmaan eli luolaexcursiolle. Sadoilla tuhansilla torakoilla, lepakon paskan liukastamilla pitkospuilla ja pistävällä rikin katkulla höystetty lepakkoluola tarjosi juuri sitä, mitä ylihintaisten lippujen perusteella oli odotettavissa. Päällimmäisenä luolakeikasta jäi mieleen alueen heimoon kuuluva luolan vartija, joka oli asunut kosteassa loukossa torakoiden, hämähäkkien ja käärmeiden keskellä kotoisasti jo 20 vuotta. Ukon asumuksessa minimaalisen sisustuksen virkaa toimittivat mätä patja, kattila, lusikka ja pressu. Siinä ei paljon tarvitse statusta päivittää.

Röykkyinen matka jatkui silmänkantamattomiin ulottuvien palmuöljyplantaasien hallitessa maisemaa. Meille näky oli surullinen, etenkin kun tiesimme että erityisesti uhanalaisten orankien elintilaa on rajoittanut huomattavasti palmuöljytuotannon kasvu. Paikallisille kyseiset plantaasit ovat suuri ylpeyden aihe, onhan palmuöljy Borneon ylivoimaisesti tärkein vientituote. Monien vaiheiden jälkeen pääsimme keskeneräistä tiestöä Bilitin kylään, jossa meitä tervehti kylän ränsistynyt perusolemuksen ohella tielle liiskaantunut isohko käärme.

Kuulimme, että Kinabatang-joen varrelta löytyisi muutamia viidakkomajoituksia. Venemiehet haistoivat meissä välittömästi rahanteon mahdollisuuden, mutta onneksemme erään majoituspaikan moottorivene sattui kohdille ja pääsimme maksutta tutkailemaan mestoja. Kyseisen luksusresortin majoitushinnasto edusti noin viisitoistakertaisesti päiväbudjettiamme. Resortin venemiehellä oli kuitenkin pelisilmää ja hän kyyditsi meidät vaatimattomampaan lodgeen, joka oli meille erittäin passeli.

Idyllisen pienessä viidakkoajoituksessa elely olikin sitten eri lunkia. Kelloa ei tarvittu, sillä päivärytmin kajautteli ilmoille kumea viidakkorumpu kutsuen meidät milloin jokiveneilylle, illalliselle tai yösafarille.

Ajellessamme pienellä moottoriveneellä hiljalleen pitkin Kinabatangia emme jaksaneet lakata ihmettelemästä oppaan haukan katsetta. Hän bongasi muutamien satojen metrien päästä jopa syvällä sisämaassa puiden latvassa lehtiä mutustelleen orankin, joita on todella vaikea löytää luonnonvaraisina. Lisäksi hän havaitsi kovassakin vauhdissa puiden oksien ympärille kietoutuneita käärmeitä. Nähtiin myös pari isompaa liskoa ja muutama kookas krokotiili, vaikka krokot ovatkin erittäin yleisiä ja joki suorastaan kuhisee niitä.

Kinabatangan

Päivällä tehtyjen jokiajeluiden hauskinta antia oli apinoiden touhuamisten seuraaminen. Apinat ovat yllättävän taitavia uimareita, minkä saimme myös omin silmin todistaa kun pitkähäntämakakit koettivat sitkeästi pyydystää virrasta kookoksia. Arat orankit eivät osaa uida, mistä syystä niille oli viritelty köysistöjä joen ylittämistä varten. Ylivoimaisesti hupaisin näky oli nenäapina eli proboscis monkey (lat. nasalis larvatus), joka on siunattu näyttävällä muttei erityisen komealla ulkonäöllä: keskellä naamaa riippuu miehen sukuelintä muistuttava ruutisarvi, keskivartalossa on tanakka olutkessi ja alakerta on varustettu kirein luistelijareisin.

Nasalis larvatus!

Erityisesti lintubongareille Kinabatangin alajuoksu on kuulemma varsinainen aarreaitta. Me näimme muutamia isoja horn billejä sekä värikkäitä king fishereitä. Lisäksi varmana havaintona oli ”joku paikallinen lokki”.

Parina iltana tehtiin jalkapatikkaretki sysipimeään ja satoja mitä erilaisimpia ääniä täynnä olevaan viidakkoon. Ns. yösafari oli kiehtova kokemus paitsi yhdelle länkkärinaiselle, joka ei ymmärtänyt mutaisessa maastossa etenemiseen liittyviä valtaisia haasteita. Kun kumisaapas noin kahden minuutin kävelyn jälkeen juuttui ensimmäisen kerran tukevasti liejuun, oli hänen kohdalla peli selvä: jatkaminen olisi mahdotonta ja perääntyminen tosiasia. No toisaalta eiväthän überurbaanit tokiolaisetkaan osaa kävellä metsässä.

Yösafarilla pääsimme irrottelemaan nahkasta lukuisia iilimatoja. Aika veitikoita. Lisäksi näimme otsalamppujen valossa pensaiden lehtien alapuolelle kiinnittyneinä peukalonpään kokoisia minisammakoita. Lisäksi nähtiin urbaaneja lajitovereitaan huomattavasti kookkaampia, patonginkokoisia metsägekkoja. Kiehtovin yöllinen löytö oli western tarsier, noin kissanpoikasen kokoinen ja ylisuurilla silmillä varustettu miniapina, joka hyppii hirvittävää kyytiä noin puolen metrin korkeudella puunrungoista toiseen. Näimme jälleen puissa nukkuvia värikkäitä king fishereitä ja maata tonkinut mäyrän oloinen otus.

western tarsier

Norsujakin alueella on, ja meidän viidakkolodge oli ympäröity sähköaidoin. Joskus leiriin eksyneet norsut ovat tehneet pahaa jälkeä yrittäessään rynnistää takaisin viidakon suojiin. Me jouduimme tällä kertaa tyytymään ainoastaan muutaman päivän vanhojen arvatenkin kookkaiden norsun jätösten tarkkailuun.

Tiedättekö muuten, mitä kannattaa tehdä jos saa kärsiä elämässään paljon? Kannattaa perustaa kärsäkauppa.

Leave a Reply

Your email address will not be published.